No heipähei – pitkästä aikaa!

Viimeksi kirjoitin, että kaikki on hyvin, vaikka vähän jo ympärillä myrskysikin. Vaikka myrsky yltyikin, meillä on kaikki ollut edelleen hyvin viimeiset seitsemän viikkoa, vaikka Keltainen kupla korona-hiljaisuudessa on ollutkin. Syy on selkeä: työt Fiiliksen kanssa ovat pitäneet minut niin kiivaasti tietokoneen, somen ja sisällöntuotannon äärellä, ettei oikein ole riittänyt resursseja viettää aikaa saatikka kirjoittaa tietokoneella mitää ylimääräistä, vaikka sinänsä halua ja juttuja mistä kirjoittaa olisikin ollut.  Sen verran viestimet ovat pauhanneet, että välillä tuntuu että viestit läheisillekin ovat liian helposti unohtuneet – anteeksi siitä. Hirmusti annettavaa ei ole ollut tutkimuksellekaan, mutta se on ollut inhimillistä.  Mutta, nyt jatketaan taas! Jos haluat lukea, minkälaisissa ajatuksissa viimeiset ajat ovat menneet, kulminoituu paljon tuntemuksiin, joita availtiin, Fiiliksellä-blogissa ja tuumattiin, minkälaista on työskennellä unelmaduunissa myrskysäässä – lukemaan pääset tästä.

Päivät Roomassa ovat soljuneet työntäyteisinä, toistensa ääriviivoja mukaillen, arjen pienistä iloista nauttien ja epävarmuutta makustellen. Tai no, toisella meistä töitä on piisannut ja toisella ei, kun jalkapalloa ei pelata kuin Valko-Venäjällä (mielenkiintoinen kuvio sekin..), mutta onneksi Aapollakin on puuhaa riittänyt. Ollaan pysytty liikkeessä, vaikka pienessä tilassa. Karanteeniaika on tarkoittanut meille mahdollisuutta liikkua ainoastaan noin 300 metrin päähän kotoa & ylimääräisen ulkona liikkumisen välttämistä. Se on tarkoittanut arvaamattoman mittaisia kauppajonoja & rauhallista shoppailua väljissä marketeissa, kun vain muutama asiakas päästetään kerran sisään. Se on tarkoittanut pysähtynyttä ympäristöä, mutta eteenpäin rullaavaa omaa elämää.  Se tarkoittanut oivalluksia, perusasioiden äärelle pysähtymistä ja arjen pienistä iloista nauttimista. Kuin myös paniikkityrkyjä, huoliaaltoja kuin väsyäkin. Kaikki kuuluu nyt asiaan, eikö?

Olemme keskittyneet siihen, mitä voimme tehdä sen sijaan, että täyttäisimme päivät murehtimalla sitä, mistä joudumme luopumaan. Tämä yhtälö on toiminut hyvin ja poikkeusoloihin solahdus tapahtui silloin maaliskuun alkupuolella yllättävän helposti – ihminen tottuu hurjan (pelottavankin) nopeasti. Toki, nyt ei ollut mitään kilpailevia vaihtoehtojakaan. Eniten huolta ja stressiä on tullut omasta työstä, firman pärjäämisestä ja huonoa omaatuntoa tutkimuksen tyrehtymisestä. Täällä rajoitukset ovat olleet sen verran kovat, että viruksen suhteen pelkoa esimerkiksi sairastumisesta ei ole juurikaan ollut, koska ollaan todellakin oltu eristyksissä. Roomalaiset ovat ottaneet rajoitukset ylipäätään vakavasti, vaikkei la dolce vita-kansasta sitä ehkä ensimmäisenä uskoisikaan. Jokainen kuitenkin tietää, että tästä selvitään ainoastaan niin, että nyt pistetään omat tarpeet syrjään ja mennään yhteinen hyvä edellä. Kadut ovat olleet tyhjiä, Rooma on unessa. Siinä on jotain surullista, mutta myös kaunista samaan aikaan.

Viime päivinä on tihkunut tietoja, että Italiakin on lähitulevaisuudessa siirtymässä vaiheeseen II – rajoituksia lähdetään hiljalleen avaamaan. Tänään luin Corriere della Sera-sanomalehden verkkosivuilta, että 4.5. tapahtuu suuria asioita pienelle ihmiselle: ulkona saa liikkua vapaamminen! Saa mennä puistoon, kävellä kaduilla & kipittää lenkille. Eipä alkuvuodesta osannut ajatella, kuinka iloiseksi tällaiset tiedot ihmisen tekevätkään – tai ylipäätään mitään, mitä viime kuukausina on tapahtunut. Tänään olen hypellyt ilosta koko sunnuntaiaamun, kun vielä lähileipomosta löytyi crema-täytteinen cornettokin! Täydellistä. On ollut helppo hymyillä, niin kuin viereisessä kuvassa viime viikolla, kun uudet Aarni-aurinkolasit saapuivat. Noita on kiva ollut ulkoiluttaa jo nyt, ja entäs sitten kun ulkona saa olla pidempään, ah!

Itseään on saanut asemoida uudestaan monet kerrat. Korona-kriisin valtavan monet tasot ja ulottuvuudet saavat helposti valtaansa ja on pitänyt oppia ottamaan etäisyyttä. Ihan oman kuplan sisällä on ok niin murehtia ja iloita, koko maailma ei voi koko ajan olla sylissä. Kaikkea ei pysty käsittelemään kerralla, ja jotta voimme kantaa vastuuta yhteisestä, on pidettävä huolta itsestä. Siksi me täällä ollaan pidetty itsemme liikkeessä ja tarttuneet iloon kaksin käsiin. Pieniin juttuihin, jotka tuovat isoa iloa tässä kummallisessa ajassa – kuten juuri crema-täytteiseen cornettoon, kahvihetkiin, visailuihin tai vaikkapa käsilläseisontakouluun. Ne on juttuja, jotka ovat saaneet irti työpöydän äärestä, jossa tilanteen pakosta on tullut vietettyä leijonanosa ajasta. Vapaa-aikaa ja ihan huoletonta olemista on ollut liian vähän – parhaillaan opettelen, että poikkeustilaankin kuuluu se, ettei ei koko ajan tarvitse olla miettimässä tulevaa tai uusia metkuja, vaan voi irtautua ja vapaa-aika kuuluu myös tähän hetkeen. Ja on myös välttämätöntä omalle jaksamiselle. Onneksi täällä on Aapo ollut muistuttamassa. Tälläisella reseptillä on kyllä mennyt hyvin ja tottakai on ollut parasta jakaa tämä kumma aika kaksin, niin toiseen on voinut nojautua tarvittaessa ja yhdessä on keksitty monenlaista tekemistä neljän seinän sisällä. Viikon päästä koittava muutos, että pääsemme taas isommin ulos, varmasti auttaa myös irtautumaan. Tulee tekemään niin hyvää – maratonmatkallahan tässä ollaan ja kestävyyttä tarvitaan, siksi ulkoilman ilo tulee toukokuun alussa ihan oikeaan kohtaan.

Nyt hetkeksi töihin ja sitten iltakokkailuihin. Kiva kirjoittaa täällä taas, toivottavasti nyt ehdin kirjoittelemaan useammin, se on ainakin tämän hetken tahtotila. Tää tekee niin hyvää, yksi niistä hyvän mielen jutuista ehdottomasti!

Pidetään huolta,
Tiikku