Päällimmäinen tunne maanantaina 5.5.2020: Onnellisuus.

Tässä on jo mennyt viikoista ja välillä päivistäkin sekaisin, joten en lähde sen tarkemmin hahmottelemaan kuin että siitä, kun liikuimme ulkona paria korttelia kauempana on pitkä aika. Pieni ikuisuus. Siksi, kun säpsähdettiin tänään hereille klo 5.40 (innostuksesta, ei herätyskellosta), pistettiin lenkkarit jalkaan ja lähdettiin ottamaan ensimmäiset juoksuaskeleet myöskin ensimmäisen kerran ikuisuuden jälkeen, tunne oli onnellinen.

Italiassa siirryttiin tänään poikkeustilan vaiheeseen II, joka tarkoittaa, että meidän on mahdollista liikkua vapaammin ja esimerkiksi urheilla ulkosalla (jännästi meille tärkeä juttu, vaikka kotonakin on voinut tehdä monenlaista) – fyysinen etäisyys huomioiden ja maalaisjärkeä käyttäen. Myös onet ravintolat ja kahvilat avasivat ovensa, kun takeaway-myynti sallitaan nyt niin, että ruokaa, kahvia ja leivonnaisia saa hakea itse putiikeista – maskit & käsineet täytyy olla (ennen saanut tilata vain suoraan kotiin).  Kun lauantaina kävelimme kodin nurkilla, oli ihana nähdä, kun monet yrittäjät puuhasivat toimitilansa ympärillä ja selkeästi valmistelivat paikkoja tätä viikkoa varten. Ilmassa oli kutkuttavaa odotusta ja innostusta, jota viime kuukausina Rooman kaduilla ei liiemmin ole voinut aistia.

Vaara ei ole ohi, korona-tilanne edelleen vakava ja tulevaisuus epävarma- kyllä, kyllä ja kyllä. Rajoituksia on edelleen, niitä noudatetaan ja vapautta hyödynnetään sallituissa rajoissa. Hyvä niin. Silti uskallan iloita nyt koittaneesta vapaudesta tuntien samalla oman vastuuni. Ilman iloa ja hyvää oloa emme kukaan jaksa paineen ja epätietoisuuden alla. Tänään auringonpaiste, tuulenvire kasvoilla, kaupungin äänet raikas ilma tuntuivat valtavan hyviltä. Tähän asti poikkeusarkemme suureksi osaksi neljän seinän sisällä on ollut hyvää – sitä tottuu nopeasti ja isomman edessä luopuu, koska se on ainoa oikea ratkaisu. Tänään saimme elämäämme kuitenkin mielettömän ihanan palasen lisää. Jotain, jota pidin aiemmin itsestäänselvyytenä, enää en.

Iltapäivällä teimme parin tunnin kiireettömän kävelyn samoillen keskustan katuja. Rooman kujat ja mukulakivikadut olivat rauhallisia ja tyyniä. Ihmisiä oli liikkeellä, mutta hyvin maltillisesti. Ilmalla leijui tyyneys, kiitollisuus ja rentous – hyvä mieli. Tähän sekoittui kuitenkin aavistus epävarmuutta ja epäuskoa – saammeko me nyt oikeasti tehdä näin, olla täällä?  Eilen illalla Aapon kanssa mietimmekin, että ihanko OIKEASTI voidaan aamulla lähteä juoksemaan, ihan useamman kilometrin päähän kotoa?!

Elämässä tuppaa välillä käymään niin, että arki rullaa samoissa uomissa päivästä ja kuukaudesta toiseen ja oma näkökenttä kapenee ja sumenee, eikä näe enää kaikkea hienoutta ja mahdollisuuksia ympärillä. Sama kävi meille tässä  korttelin ympärillä kiertäessä, kun piirit olivat hetken aikaa niin kovin pienet – tänään kävellessä Rooman värit tuntuivat väkevämmiltä ja kaupunki kauniimmalta kuin koskaan ennen. Onnentunteeseen sekoittuu luonnollisesti myös huolta ja jännitystä. Vaikka monet ovet tänään aukesivat, monet pysyvät edelleen kiinni. Monista emme tiedä, koska aukeavat, tai aukeavatko laisinkaan. Kun tänään kuljimme keskustassa, tuli konkreettiseksi myös se, kuinka paljon Roomassa oikeasti on turisteja jatkuvalla syötöllä. Toki olimme tänään liikkeellä maanantaina keskipäivällä kesken työpäivän, mutta silti. Eri alojen yrityksiä, jotka hengittävät turismista, on valtavasti. Välillä ajatukset sinkoavat miettimään, mitä tälle kaikelle käy, kuinka nämä paikalliset yrittäjät selviävät, miltä tulevaisuus näyttää?

Tasoja ja sävyjä on nyt valtavasti. Onni omasta ja muiden, huoli omasta ja muiden. Kaikki ja tuhannet muut tunteet ja mietteet läsnä aaltoillen ja limittäin toisiinsa kietoutuen. Jotenkin ajattelen, että tässä hetkessä tärkeintä on uskaltaa antaa ajatusten ja tunteiden tulla – ja mennä. Napata kiinni hyvästä ja uskaltaa päästää irti siitä, mikä ei palvele. Uskon, että vapaammat mahdollisuudet liikkua ja se, että rakastamani aamulenkit ovat jälleen mahdollisia auttaa tässä kovasti. Ettei jää liiaksi oman pään kanssa jumiin, uskaltaa avartaa ajatuksia ja saa antaa mielen tuulettua ja tunteiden, ihan niiden kaikenlaisten, purkautua. Liikkeen ja luonnon positiivinen voima on valtava (myös miljoonakaupungissa!).

Onnellista oli myös kävelyretken päätteeksi suunnata Pan Divinoon ja Giuseppen luo hakemaan kotiin maailman parhaat välipalapaninit ja tiramisua. Vaikka tiedämme, ettemme enää palaa vanhaan ja edessä ja jo nyt menossa on uudenlainen arki ja elämä, tuntuu niin hyvältä ja lohdulliselta saada arkeen pieniä ja tuttuja pilkahduksia, kuten tänään tänään Giuseppe ja tiramisu.

Juuri tämän hetken tärkeyttä korostaa myös realismi siitä, että tämä voidaan viedä meiltä pois, jos virus kääntää suuntaansa. Sitä emme toivo, mutta tiedostamme. Nautitaan tässä ja nyt, samalla tulevaisuuteen vahvasti sekä valppaina tiiraten. Tämä aika opettaa paljon, muovaa meitä jokaista. Meidät on pakotettu perusasioiden äärelle pohtimaan kuin myös hoksaamaan, ettei mikään ole varmaa. Itsestäänselvyyksiä ei ole ja sen vuoksi se, mitä meillä on nyt käsissämme, on äärettömän arvokasta.

Tällaisia tunnelmia tänään ja huomenna lisää, ihana kirjoittaa täällä taas!
Tiikku

Ps. Viimeisessä kuvassa Aapo on oikeasti onnellinen, vakava ilme hämää – odotellaan just ensimmäisiä cappuccinoja maaliskuun alun jälkeen!