Ensimmäisenä silmään reilu viikko sitten osui Leccen maratonin peruutus. Ei hyvä juttu. Vielä silloin koronavirus jylläsi kuitenkin vain pohjoisessa, eikä täällä Rooman kulmilla ollut vielä odottavaa ja kuplivaa huolta ihmeempää. Sitten, viime tiistaina 3.6. tuli ensimmäinen ikävä sporttiuutinen, kun Ostian puolimaraton, mihin minun oli tarkoitus osallistua, siirrettiin hamaan tulevaisuuteen. Ei hätää, ajattelin, koska Rooman maratoniin, jota olin miettinyt yhtenä kevään kohokohdista, oli vielä melkein kuukausi – tilanne ehtii vielä mennä ohi! Näin mietin vielä siis viikko sitten, kunnes vain muutamaa päivää myöhemmin tuli se kurjin uutinen: Rooman maraton on peruttu. Ei siirretty, vaan peruttu. PLÖÖP!

Kun tieto lävähti ruutuun ja kasvoille, yllätyin itsekin, kuinka harmitti. No okei, ihan saattoi pari kyyneltäkin tirahtaa. Tiedän että voi kuulostaa oudolta – isossa kuvassa on tosi pieni juttu, mutta yhden elämässä kuitenkin sillä hetkellä niin kovin iso. Se oli jo niin lähellä, olin kirmannut kuukausia sydämeni kyllyydestä ja nyt tämä! Aika nopeasti kuitenkin kuivasin suolahelmet ja elämä palasi oikeisiin mittasuhteisiin – mieli kääntyi oikein päin tuumaamaan, mikä oikein on tärkeää. En juokse, koska haluan juosta maratoneja ja osallistua juoksutapahtumiin. En juokse, koska haluan vain mennä lujempaa ja tavoitella uutta ennätystä. En juokse, jotta olisin enemmän tai vähemmän sitä, tätä tai tuota. Juoksen, koska nautin siitä ja ajatus että se vietäisiin minulta pois, on aika mahdoton suorastaan. Koska mistään muusta en saa sellaisia ilon ja onnen tunteita ja kokemuksia, kuin lenkkarit jalassa kipittäen. Henkireikä, ideahautomo, tuulettaja, oma kupla – rakkaalla jutulla vain on monta merkitystä. Ja sitä minulta ei viedä, vaikka kaikki maailman maratonit peruttaisiin!

On kuitenkin mielenkiintoista, miten tilanne, jossa meiltä viedään jotain pois tahtomattamme, ravistelee ajatuksia. Vaikka se olisikin ”vain maraton” – toisaalta pikkujuttu, toisaalta iso asia yhden ihmisen elämässä. Maraton-peruutuksen jälkeen sukelsin useina hetkinä miettimään, miksi minä juoksen, mikä minulle siinä on tärkeintä ja miksi harrastuksesta on tullut niin tärkeä. Sellaisten perusasioiden äärelle, jotka helposti arjessa unohtuvat ja tuntuvat itsestään selviltä.

En osaa oikein itse edes määritellä, miten juoksurakkauteni roihahti. Olen aina rakastanut kaikkea sporttia, mutta liikunta-alan työ on vienyt myös ajanjaksoihin, jolloin oma harrastaminen on ollut pitkiäkin aikoja sivussa. Nyt muutaman vuoden ajan olen kuitenkin ollut onnekas, ja aikaa, jaksamista ja mahdollisuuksia liikkua itselle on avautunut – ja jotenkin juokseminen vei mukanaan. Juoksussa viehtättää sen helppous, vapaus ja haastavuus. Missä vain voi vetäistä lenkkarit jalkaan ja lähteä lenkille, juosta vaikka minkälaisia treenejä ja lisäksi juoksu tarjoaa mahdollisuuden asettaa itselle tavoitteita ja kehityspolkuja, mistä vanha kilpaurheiluja nauttii kovasti. Jossain vaiheessa juoksin vain peruslenkkejä, mutta nyt vuoden verran olen juossut juoksuohjelman mukaan (kiitos Minna!) ja juoksemiseen on tullut ihan uusia tasoja ja mielekkyys noussut entisestään.

Juoksu on mulle se miun oma juttu. Tykkääntoki juosta seurassa, mutta nautin kovasti siitä, että saan mennä ihan ja vaan itsekseni. Välillä se tarkoittaa uppoutumista podcastien maailmaan, välillä vain tuulettaa omia ajatuksia ja toisinaan fiilistellä täysillä musaa korvanapeista. Keskittyä yksinomaan kropan kuunteluun tai kokeilla, mitä siitä tänään lähtee irti. Joskus taas keho vaan vie, eikä ole mitään muuta.

Joku tosiaan pitää juoksemista tylsänä, minä taas ihanan monipuolisena. Pk-lenkit, pitkät, rauhalliset lenkit, reippaammat vk-treenit ja vetopyrähdykset ovat kaikki erilaisia ja tuovat kehoon niin erilaisia fiiliksiä flow-tunnelmista hulluun lihasväsymykseen ja hengenhaukkomiseen. Tai entäs ne aikaiset aamulenkit vielä kuin muut nukkuu – on vain minä ja sarastava aamu! Se tunteiden ja tuntemusten kirjo, mitä juokseminen tuo, on mieletön.

Juostessa tunnen, että pystyn ja kykenen. On ilo huomata, miten monipuolisesti omaa kehoa voikaan käyttää – ja kuinka se kehittyy! Juoksu opettaa myös kuuntelua, armollisuutta. Se opettaa kuuntelemaan oman kehon tuntemuksia, ja kunnioittaman niitä. Väsyneillä jaloilla ei ole järkeä tehdä kovaa vetotreeniä (aina en ole ollut tätä mieltä, hups) ja muutenkin erilaisten kiputilojen suhteen täytyy olla tosi herkkänä. Päivät ovat erilaisia ja sama treeni voi tuntua eri hetkinä kuin yöltä ja päivältä. Nämä ovat asioita, jotka pitää hyväksyä – mieli ei voita kehoa, vaan juoksussa tärkeintä on näiden kahden liitto. Ja se jos mikä on kiehtova juttu. Juoksussa on jotain ainutlaatuista, kun mieli ja keho kietoutuvat yhteen. Vetotreenin loppumetreillä – keho huutaa ettei jaksa, mieli pauhaa ”jaksat vielä, mene!” tai pitkällä lenkillä aika ja paikka menettävät merkityksensä, eivätkä keho ja mieli voisi olla enempää yhtä. Juoksu on tunteiden pelikenttä – siellä tuntuu ja maistuu iloa, onnellisuutta, kiehuvaa raivoa, kiukkua, epätoivoa kuin puhdasta riemua. Se on rikkautta! Aina lähteminen ei tunnu herkulliselta, jokainen lenkki ei houkuta. En kuitenkaan muista kertaakaan, että lenkin jälkeen olisi harmittanut, että lähdin. Tämän yritän muistaa niinä hetkinä, kun lenkkarit näyttävät kaikkea muuta kuin houkuttelevilta. Juokseminen toisaalta sulattaa ajatuksia ja tunteita, toisaalta taas nostaa niitä pintaan (ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun joku mieltä vaivannut juttu on ratkennut lenkkipolulla) – toimii joka tilanteessa juuri siihen oikeaan suuntaan.

Maratonit, kisat, enkat sun muut ovat tosi kivaa ja mieluisaa ekstraa, jota juokseminen tuo mukanaan. Ehdottomasti hyviä ja ihania juttuja, jotka tekevät juoksemisesta vielä siistimpää kuin se itsessään jo on. Nyt kaikkien Rooman maratonille ilmoittautuneiden nimet komeilevat jo vuoden 2021 listoilla, sillä peruutuksen johdosta ne siirrettiin sinne suoraan. Luvassa on myös kaksi mitalia, sillä kaikille 2020 osallistujille jaetaan ensi vuonna maaliin tullessa myös tämän vuoden mitali. Sympatiat ovat tällä hetkellä myös maraton-järjestäjien puolella. Viime vuosina järjestäjiä on ollut monenlaisia, mutta kaikkia on yhdistänyt se että homma on ollut enemmän tai vähemmän sekavaa. Itse juoksutapahtuma on aina ollut onnistunut, mutta ennakkomeininki/ markkinointi/ ilmoittautuminen kaikkea muuta kuin itsestään selvää. Tänä vuonna oli ihan toinen tunnelma – toimivat nettisivut, uusi ilme, loistavaa markkinointia ja muun muassa järjestettyjä harjoituslenkkejä ympäri Italiaa. Se vaatii paljon duunia isolta porukalta ja se upein hetki, johon kaikki tiivistyy jäi heiltäkin kokematta. Mutta kuten todettu moneen kertaan, nyt ollaan sellaisen ison äärellä, jonka edessä mitään muuta päätöstä ei voitu tehdä. Ensi vuonna Rooman maratonilla on varmasti entistäkin ainutlaatuisempi tunnelma, ja sitä odotan jo.

Toivon kyllä, että pääsen jo tämän vuoden aikana juoksemaan maratonin jossain, mutta siirrän katseet suosiolla syksylle. Ehkä silloin jossain. Se ei ole nyt tärkeintä, vaan se, että nyt Roomassa juoksut jatkuu. Siitä minä en luovu.

Tiikku